Johdanto

Potilaslähtöinen hoitosuhde-työskentely

Kriisityö

Ryhmähoito

Yhteisöhoito

Klubitalo

Psykoedukaatio

Mielenterveys-kuntoutus

Liikunnan hyödyntäminen mielenterveyden hoitotyössä

Neuroleptit

Kliininen psykologia

Psykiatria

Perhekeskeinen hoito

Musiikkiterapian hyödyntäminen mielenterveystyössä

Lasten ja nuorten psykiatrinen hoitotyö

Sosiaalinen tuki

Kriisityö
Kriisi käsitteenä
Kehityskriisit 
Traumaattinen kriisi ja sen vaiheiden kulku
Psyykkinen ensiapu
Defusing
Debriefing
Lähteet
Suositeltavaa kirjallisuutta

KRIISITYÖ 

Kriisityö kohdentuu tarkasti henkilöihin, joilla on suuri tarve saada apua. Akuutti ja ennaltaehkäisyyn tähtäävä kriisityö on aina yhteisöllistä työtä, joka toteutetaan traumaattisten tapahtumien jälkeen. Työn tavoitteena on saada hallintaan ne tunteet yhteisössä, joita traumaattinen reaktio on saanut aikaan. Asianmukainen tieto ja käsittely rauhoittaa, tuo välineitä tunteiden hallintaan ja pitää kiinni arkipäivässä.

Kriisityöstä voidaan käyttää nimitystä psykologinen tuki. Psykologisella tuella tarkoitetaan toimintaa, joka järjestetään erityistilanteissa, esimerkiksi suuronnettomuuksissa. Tavoitteena on, että tapahtuman aiheuttamat terveydelliset haitat vähenevät. Jotta tavoitteeseen päästäisiin, tärkeää on kehittää moniammatillinen kriisi-interventio ja kriisiseurantajärjestelmä, joka pohjautuu perusturvajärjestelmään. Toiminnan tulee perustua yhteistoimintaan viranomaisten ja vapaaehtoisten välillä, ja sen on liityttävä tarvittaessa myös somaattiseen hoitojärjestelmään.

Tässä kappaleessa käsitellään aluksi käsitettä kriisit. Kriisit voidaan jakaa karkeasti kehityskriiseihin ja traumaattisiin kriiseihin, joten käsittelemme niitä kriisi-käsitteen yhteydessä. Traumaattiseen kriisiin kuuluu olennaisena osana traumaattisen kriisin kulku, sekä käsite trauma ja traumatyö. Traumaattisessa kriisissä käytettävät auttamismuodot ovat psyykkinen ensiapu, konsultaatio, lyhytterapiat, jaksottaiset interventiot sekä pitkäkestoiset terapiat. Tässä kehittämistehtävässä on perehdytty ja keskitytty kriisityön osuudessa vain psyykkiseen ensiapuun ja sen menetelmiin, defusingiin ja debriefingiin. Lopuksi esillä on kriisityötä yleisesti, kuten sen historiasta, kriisiryhmistä ja katastrofipsykologiasta. Kriisityö on monimuotoista, joten käsittelemme myös sitä aihealuetta.
Alkuun

Kriisi käsitteenä

Kriisi-sana tulee kreikankielisestä sanasta krisis, joka tarkoittaa äkillistä muutosta, kohtalokasta häiriötä tai ratkaisevaa käännettä. Alunperin krisis- sana on tarkoittanut eroa. Kriisi merkitsee muutosta ja liikettä, se sisältää myös ajallisen rajallisuuden. Kriisit ovat erottamaton osa elämää, ja kriiseillä on selkeä alku ja päätös. Kriisin käsitettä on alettu käyttää nykyään yhä enemmän kuvaamaan psykologista reaktiomallia vastauksena akuutteihin sisäisiin ja ulkoisiin vaikeuksiin ja ongelmiin.

Kukaan ei yleensä toivo kriisiä omalle kohdalleen, koska se tuottaa aina tuskaa, mutta kriisi voidaan nähdä eräänlaisena tienhaarana elämässä. Se voi olla mahdollisuus kohti terveyttä tai sairautta. Kriisit ovat muutosvoimia, jotka antavat ja samalla opettavat. Muutosvoimat voivat olla ulkoisia, käytännöllisiä tai sisäisiä elämänmuutoksia. Matka kohti uutta edellyttää vanhasta luopumista, vaikka vanhat tavat ja uskomukset luovat turvallisuutta ja jatkuvuutta elämään.

Kriisit voivat olla lyhytaikaisia tai pitkään jatkuvia ja ne ovat vaikutukseltaan erilaisia. Yksilön vuorovaikutustavat tai persoonallisuus eivät aina muutu yhtä voimakkaasti ja pysyvästi lyhyessä kuin pitkään jatkuvassa kriisissä. Mitä kauemmin kriisi kestää, sitä enemmän tilanteen vaatimat sopeutumiskeinot muuttuvat pysyviksi asenteiksi ja tavoiksi.

Käsittelemätön kriisi rajoittaa elämää, koska energiaa sitoutuu välttämiskäyttäytymiseen. Tunteet kuohuvat kriisissä voimakkaasti ja näin aiheuttavat tuskaa. Pelko, viha, syyllisyys, häpeä ja avuttomuus voivat olla kriisin alkuvaiheessa voimakkaita. Kriisin laukaisemat psyykkiset reaktiot voivat tulla jälkikäteen. Tärkeintä ovat selviytymiskeinot, sillä kukaan ei voi välttyä kriiseiltä.

Kriisitilanteissa on tunne-elämän kannalta kyse siitä, että ihminen on joutunut tilanteeseen, jonka nostamien tunteiden voimakkuus on niin suuri, ettei hän osaa käsitellä niitä hallitusti persoonallisuudelleen tyypillisellä tavalla. Kriisiä elävän ihmisen täytyy ajanmittaan muokata alun lähes kaoottisesta epävarmuudesta uudelleenarvioitu todellisuus ja suuntautua elämään sen mukaisesti. Tämä tarkoittaa kriisin läpityöskentelyä, joka onnistuneessa tapauksessa vaikuttaa ihmiseen kypsyttävästi.
Alkuun

Kehityskriisit 

Jotta kriisiä voisi ymmärtää, on tärkeää tietää, mikä on aiheuttanut kriisin puhkeamisen. Näin ollen kriisi voi olla karkeasti jaettuna kehityskriisi tai traumaattinen kriisi. Kehityskriisit ovat siirtymäkausia ihmisen elämänkaaressa, ja ne kuuluvat luonnollisesti ihmisen kehittymisen ja kypsymisen kulkuun. Elämä altistaa ihmiset väistämättä monille tärkeille sopeutumiskykyä koetteleville muutoksille. Kasvuun ja vanhenemiseen liittyvät elämänmuutosvaiheet tuovat mukanaan kehityskriisejä. Kehityskriisien hallinta johtaa persoonallisuuden kasvuun ja edelleen parempiin mahdollisuuksiin kohdata uusia ongelmatilanteita.

Kehityskriisien kohdalla voidaan puhua myös elämänkriiseistä. Nämä elämänkriisit ovat tilanteita, joissa ihmisen siirtymäkaudet voivat olla ihmiselle liian raskaita. Esimerkkeinä siirtymäkausista mainittakoon murrosikä, lapsen synnyttäminen ja eläkkeelle siirtyminen.

Näiden esimerkkien lisäksi mainitaan siirtymävaiheina myös esimerkiksi 2-vuotiaan uhmaikä, nuoren itsenäistyminen ja kotoa pois muuttaminen, jotka voivat laukaista kehityskriisin. Vastaavia aiheita ovat muun muassa ”viidenkympinvillitys” ja vaihdevuodet. Ihmiset ovat kuitenkin yksilöllisiä. Toisten kohdalla siirtymäkaudet menevät ohi ilman mitään huomattavia muutoksia ja toisten kohdalla taas jokin siirtymäkausi voi muuttua kehityskriisiksi. Elämänkriisit ovat usein vaikeammin rajattavissa ja moniulotteisempia kuin mitä esimerkiksi traumaattiset kriisit.
Alkuun

Traumaattinen kriisi ja sen vaiheiden kulku

Traumaan liittyy erilaisia psyykkisiä prosesseja. Siihen liittyy olennaisesti traumatyö, surutyö, pysyvä vammautuminen ja sen muutoksiin sopeutuminen, fyysinen loukkaantuminen sekä aikaisempien kriisien aktivoituminen. Traumaattisten tapahtumien piirteitä ovat esimerkiksi dramaattiset menetykset, väkivaltainen kuolema, voimakas kuoleman uhka ja voimakkaat aistihavainnot.

Traumatyöksi kutsutaan psyykkistä prosessia, jonka traumaattinen tapahtuma laukaisee ihmisessä. Traumatyössä eli traumaattisten tapahtumien työstämisessä on eri vaiheita. Mallina on amerikkalaisen psykiatrin Mardi J. Horowitzin kehittelemä teoria, jossa kuvataan olennaisimmat asiat onnistuneesti psyykkisistä reaktioista traumaattisissa kriiseissä. Horowitzin malli tuo esiin selkeästi tärkeimmät trauman läpikäynnin piirteet. Suru- ja traumatyön läpikäymisen prosessia kutsutaan traumaattiseksi kriisiksi.

Traumaattiset kriisit eroavat kehityskriiseistä siten, että ne syntyvät nopeasti ja usein ilman mitään varoitusta. Traumaattiset kriisit ovat kriisejä, jotka ovat aiheutuneet usein epätavallisen voimakkaasta tapahtumasta, joka tuottaisi melkein kenelle tahansa kärsimystä. Traumaattisista kriiseistä puhutaan silloin, kun jokin äkillinen ulkoinen koettelemus kohtaa ihmisen. Tällöin on kyse sellaisista tapahtumista, jotka uhkaavat ihmisen fyysistä olemassaoloa, turvallisuutta, sosiaalista identiteettiä tai mahdollisuutta tyydytyksen kokemiseen elämässä. Esimerkkinä lähiomaisen kuolema, työstä erottaminen äkillisesti tai taloudellinen luhistuminen kuvaavat traumaattista kriisiä hyvin.

Traumaattista tapahtumaa voidaan kuvata tilanteen ennustamattomuutena. Tällöin ihminen ei ole ehtinyt valmistautua siihen millään tavalla. Tapahtumaa ei voida kontrolloida, ja on mahdottomuus vaikuttaa siihen omalla toiminnalla. Tyypillistä kuitenkin on, että jälkeenpäin ihmiset alkavat etsiä erilaisia toimintatapoja, joilla tapahtuma olisi voitu estää. Traumaattisessa kriisissä kaikki tapahtuu nopeasti, joten emme pysty hallitsemaan omia sisäisiä reaktioitamme, emmekä sitä, mitä meille tapahtuu ulkoisesti. Tunteet ja ajatukset, kuten en kestä tätä, minä en selviä tästä, ovat yleisiä. Juuri tästä syystä ihminen tarvitsee ulkopuolista tukea ja apua.

Traumaattiset tapahtumat ovat luonteeltaan sellaisia, että ne koettelevat ja muuttavat elämänarvoja. Elämänarvot jakaantuvat kolmeen osaan. Ihminen tulee tietoiseksi omasta haavoittuvuudestaan, hänen maailmankuvansa ja elämänkatsomuksensa muuttuvat sekä myös elämän arvot muuttuvat. Lopussa kaikki muuttuu, koska traumaattinen kokemus saa aikaan elämänmuutoksen, johon ihmisen täytyy sopeutua. Usein toimitaan voimavarojen äärirajoilla, joskus voimavarat eivät riitäkään. Traumaattisen tapahtuman vaikutukset näkyvät välittömästi, mutta voivat tulla myös viiveellä. Yhdelläkin traumaattisella tapahtumalla on laajat seuraamukset. 1990-luvulla tehty tutkimus osoittaa, että katastrofin kokeneiden ihmisten sairastavuus, jopa kuolleisuus, päihteiden käyttö, työstä poissaolot, perheongelmat ja rikollisuus ovat lisääntyneet. Heillä esiintyy myös univaikeuksia, väsymystä ja kipuja.  

Traumaattiseen kriisiin liittyy myös surutyö. Se kertoo menetyksestä, jonka ihminen joutuu työstämään henkisesti minän, arvojen, asenteiden ja uskomusten muuttuessa. Surutyöksi kutsutaan sitä henkistä prosessia, jonka ihminen joutuu läpikäymään esimerkiksi läheisen kuoleman, avioeron tai työpaikan menetyksen jälkeen. Se voi liittyä konkreettiseen tai henkiseen menetykseen.

Surutyöllä on myös eri vaiheita (järkytys, suru, tyhjyys, halu mukautua sekä uusi luova tapa elää), mutta ne eivät ole yksiselitteisiä eikä niiden järjestys ole muuttumaton. Surun vaiheita voidaan käydä lävitse yhtä aikaa ja aiempiin vaiheisiin voidaan palata takaisin. Silloin kun surutyö pitkittyy, puhutaan kroonisesta surusta, jolloin suruprosessi on saanut piirteitä, jotka pitkään jatkuessaan ovat haitallisia.

Trauma- ja surutyö ovat erillisiä psyykkisiä prosesseja, vaikka niissä on paljon yhtäläisyyksiä. Jokainen traumaattinen tapahtuma aiheuttaa surun ja menetyksen tunteita. Surutyössä koetaan selvästi muistikuvia menetetystä, kun muistikuvat nousevat traumaattisesta tapahtumasta traumatyössä. Surutyössä etsitään lohduttavia muistoja ja siinä halutaan puhua usein menetetystä. Traumatyössä puolestaan vältetään traumasta muistuttavia muistoja sekä tilanteita, ja tapahtuneesta on vaikea puhua. Surutyössä unet ovat lohduttavia, mutta kaipaus ja masennus ovat yleisiä. Traumatyössä uniin tulevat painajaiset tapahtuneesta, sekä masentuneisuus, ahdistuneisuus ja pelko valtaavat mielen.

Yleisenä traumaattisen kriisin kulun alkuvaiheena koetaan sokki, kieltäminen ja epäusko. Tämän jälkeen potilas yleensä siirtyy erilaisten eriasteisten sopeutumisreaktioiden jälkeen uudenlaiseen pysyvämpään suhtautumiseen. Kun alkusokki on ohitettu, alkaa todellisuuden vähittäinen kohtaaminen ja siihen sopeutuminen. Tätä todellisuuden vähittäistä kohtaamista ja siihen sopeutumista kutsutaan reaktiovaiheeksi. Viimeisimpänä kriisireaktion vaiheena on toipumisprosessi.

Cullberg jakaa traumaattisen kriisin vaiheet seuraavasti: sokki-, reaktio- ja käsittelyvaihe sekä uudelleensuuntautumisen vaihe, joka merkitsee täydellistä toipumista. Jokaisella vaiheella on luonteenomainen sisältönsä ja terapeuttiset ongelmansa. Ne eivät ole selvästi erillään toisistaan, joskus jokin niistä saattaa jäädä kokonaan pois tai esiintyä jonkin toisen vaiheen kanssa. Cullbergin ja Horowitzin mallit ovat perusteiltaan hyvin samankaltaisia, mutta Howritzin malli kuvaa traumaattisen kriisin vaiheita syvällisemmin.

Cullbergin luoman mallin sokkivaihe seuraa välittömästi traumaa, ja se voi kestää lyhyestä hetkestä muutamiin vuorokausiin. Ihminen, jolla on kriisi, on yllättynyt, sekaisin, tuntee itsensä ulkopuoliseksi sekä torjuu todellisuuden, tilanteen ja tapahtuman kaikin voimin luotaan, hänen ajantajunsa on muuttunut. Psyykkiset voimavarat ovat kääntyneet pois kosketuksesta tuskalliseen todellisuuteen. Pikkuhiljaa sokkivaiheesta siirrytään reaktiovaiheeseen.

Reaktiovaiheeseen siirtyminen edellyttää, että vaara ja uhka ovat ohi. Ihmisen täytyy tuntea myös olevansa turvassa. Oma koti voikin olla ihmiselle se turvallisin paikka, ja siksi reaktiovaiheeseen siirrytään usein täydellisesti vasta kun ollaan kotona. Tunteet tulevat pintaan, on surullisuutta, epätoivoa ja ahdistusta. Ihminen alkaa ymmärtää mitä on tapahtunut, ja reagoi tähän pelolla, surulla ja syyllisyydellä. Sokki- ja reaktiovaiheet muodostavat yhdessä myös kriisin akuutin vaiheen, joka kestää tutkijoiden mukaan korkeintaan 4 - 6 viikkoa. Tällöin sitä voidaan nimittää akuutiksi kriisiksi.

Akuutin kriisin aikana esiintyy puolustuskeinoja, joita voidaan nimittää regressioksi eli taantumiseksi, kieltämiseksi, projisoimiseksi, rationalisoimiseksi, tunteiden eristämiseksi ja torjumiseksi sekä torjuttujen muistojen mieleen painamiseksi. Akuutti kriisi voi laukaista myös aikaisempia kriisejä. Nämä voivat olla osittain tai kokonaan torjuttuja ja psyykkisesti käsittelemättömiä. Mitä enemmän kriisit muistuttavat toisiaan, sitä todennäköisemmin aiemmat kriisit aktivoituvat.

Käsittely- eli läpityöskentelyvaiheen alkaessa akuutti vaihe on päättynyt. Tällöin ihminen alkaa tottua tilanteeseen. Hän alkaa keskittyä arkielämään ja kiinnostuu myös tulevaisuudesta.  Se voidaan nähdä käsittely- ja työstämisvaiheen käsittelyprosessin hidastumisena. Päivät ovat toistensa kaltaisia ja viikot seuraavat toisiaan. Ihmisen mieli alkaa sulkeutua kolmen ensimmäisen vuorokauden kuluttua traumaattisesta tapahtumasta. Kokemuksen käsittely ei kuitenkaan lopu, vaan se kääntyy sisäänpäin ja jatkuu omassa mielessä. 

Uudelleen suuntautumisen vaiheessa kriisistä on päästy yli. Ihminen jatkaa elämäänsä tuntien menneen kuin arpena, joka tulee aina pysymään mutta jonka ei tarvitse estää häntä saamasta kosketusta elävään elämään. Järkkynyt itsetunto on vähitellen palautunut, ja tunteet on läpityöskennelty. Näin kriisistä tulee osa elämää, eikä asia, joka pitäisi unohtaa ja jonka ympärille pitäisi kasvattaa kuori. Tapahtuma voi saada myöhemmin elämässä  uusia merkityksiä. Toivottu lopputulos on, että traumaattisesta kokemuksesta tulee tietoinen ja levollinen osa omaa itseä.

Howritzin mallin eri vaiheet ovat sokki, välttäminen (kieltäminen-puuttuminen), heilahtelut sekä uudelleen suuntautuminen. Sokkivaiheessa tapahtunutta ei vielä pystytä ymmärtämään, välttämisvaiheessa puolestaan vältetään tilanteita, jotka tuovat mieleen traumaattisia tapahtumia. Heilahteluvaiheessa mieleen tulevat muistikuvat traumaattisesta tapahtumasta ja välttämiskäyttäytyminen vuorottelevat. Vaihteluita ei pystytä hallitsemaan. Uudelleen suuntautumisessa traumaan liittyvät muistikuvat ja post-traumaattiset stressioireet on kestettävä ja hallittava. Lopullista päättymiskohtaa ei kriisillä ole, koska traumaattinen tapahtuma vaikuttaa elämään jatkossakin.

Yhä useampi ihminen kokee elämänsä aikana kriisin, johon tarvitsee ulkopuolista ammatillista apua. Kriisien kokemiseen vaikuttavat monet muutokset inhimillisissä asenteissa, yhteiskunnallisessa kehityksessä ja yleisissä elämäntavoissa. Samalla psykiatrinen palvelujärjestelmä on vähitellen entistä selvemmin herännyt näkemään toisaalta kriisissä olevan ihmisten psyykkisen avuntarpeen ja toisaalta monipuoliset psykologiset auttamismahdollisuudet näissä tilanteissa. Psykologista kriisityöskentelyä ja kriisihoitoa on viime aikoina kehitetty voimakkaasti koko psykiatrian alueella.

Perheterapia-lehdessä olevassa artikkelissa Läheltä Piti – Tilanne traumaattisena kokemuksena  käsitellään aihetta kokemuksen ja selviytymisen näkökulmasta käyttäen teoriaa ja haastattelua. Haastateltavilta kysyttiin muun muassa seuraavia asioita, Kerro läheltä piti - tilanteestasi niin yksityiskohtaisesti kuin muistat. Miten reagoit kun vaaratilanne oli ohi? Mikä auttoi selviytymään kokemustasi? Onko tästä kokemuksesta seurannut sinulle hyviä tai positiivisia asioita.

Monet kokivat haastattelussa, että läheltä piti – tilanne oli vaikuttanut heidän elämänarvoihinsa. Esimerkiksi lapsiin suhtautuminen ja heidän kasvatuksensa miettiminen nousi kokemuksen pohjalta pinnalle. Toinen  asia joka nousi esille, oli perheen tärkeys.

Jotkut selviävät läheltä piti – tilanteesta säikähdyksellä, toisille siitä tulee traumaattinen kokemus. Läheltä piti – tilanne pysäyttää ihmisen, hän joutuu kohtaamaan sen, mitä olisi voinut tapahtua. Tämä traumatisoi usein enemmän kuin itse tapahtuma. Haastattelussa kävi ilmi, että psyykkinen ensiapu on edelleen hyvin sattumanvaraista ja puutteellista. Debriefing –toimintaa (jälkipuinti) olisi hyvä laajentaa koskemaan myös vakavia läheltä piti – tilanteita.  
Alkuun

Psyykkinen ensiapu

Psyykkisen sokin psykososiaalista tukimuotoa kutsutaan psyykkiseksi ensiavuksi. Psyykkinen ensiapu tarkoittaa ajallisesti rajattua ja välitöntä henkistä tukea. Se keskittyy ihmisen auttamiseen kriisin alkuvaiheessa. Psyykkinen ensiapu on huolenpitoa koko ihmisestä, hänen tunne-elämästään sekä ihmissuhteistaan. Tavoitteena on rauhoittaa ja lohduttaa sekä selvittää asioita onnettomuustilanteessa ja sen jälkeen. Ihmisen turvallisuuden tunteen palautuminen on päämäärä. Oikeita tai lohduttavia sanoja ei ole olemassakaan, olennaista on, että pystytään olemaan levollisesti läsnä ja kuuntelemaan.

Kriisityössä korostuu henkinen tuki. Se on pitkäkestoista auttamista, jossa tarvitaan ammattilaisia, vapaaehtoisia, uhrin lähimmäisiä ja koko sosiaalista verkostoa. Psyykkinen ensiapu ei aina riitä, joten seuranta ja avun saatavuus ovat tärkeitä kriisin myöhemmissä vaiheissa. Henkisen tuen eri keinoja ovat psyykkinen ensiapu, defusing, debriefing sekä läheisten antama henkinen tuki. Myöhemmässä vaiheessa kriisityötä tulevat lyhyet ja pitkät terapiat. Henkinen tuki tarkoittaa myös asennoitumistapaa, joka kattaa fyysisen ja psyykkisen ensiavun. Koska henkinen tuki korostuu mielestämme kriisityössä, haluamme ottaa keskeiseksi alueeksi tähän kehittämistehtävään psyykkisen ensiavun ja rajata nyt muut auttamismuodot pois.

Amerikkalainen psykiatri, Robert S. Pynoosi  luokittelee traumaattisen kriisin eri vaiheiden käytettävät auttamistavat. Nämä ovat: 1. Psyykkinen ensiapu, joka auttaa kriisin alkuvaiheessa. 2. Konsultaatio, johon kuuluu kaikki auttaminen jolla varmistetaan jatkohoito. 3. Lyhytterapiat, joissa käsitellään vaikeaa tapahtumaa ja sen merkitystä ihmisen elämään. Tässä terapiassa pyritään myös lieventämään oireita ja tuetaan selviytymistä. 4. Jaksottaiset interventiot turvaavat avunsaannin pitkällä aikavälillä. 5. Pitkäkestoiset terapiat puolestaan selvitetään elämää syvällisemmin. Terapiaan voi sisältyä aikaisempien kriisien ja lapsuudenkokemusten kohtaamista ja uudelleen läpielämistä.

Auttaminen on usein kuuntelemista, lähellä olemista ja levon turvaamista. Kysymysten avulla kannustetaan tapahtuneen kokenutta kertomaan tunteistaan ja kokemuksistaan. On tärkeää, että ihmiselle tarjotaan mahdollisuutta puhua useita kertoja tapahtuneesta. Onnettomuuden jälkeisistä reaktioista tiedottaminen on tärkeää. Auttamiseen kuuluu totuudenmukainen kertominen onnettomuudesta sekä käytännön asioissa avustaminen. Ketään ei saa jättää onnettomuuspaikalla yksin.

Henkisen tuen saatavuus varmistetaan myös onnettomuuden jälkeen, ja läheisten tuki on tärkeää. Sosiaaliset verkostot ja tukihenkilöt ovat keskeisiä toipumisen kannalta. Arkiaskareista huolehtiminen sekä läheisyyden ja mielenkiinnon osoittaminen viestittävät, että elämä järjestyy kaikesta huolimatta. Välitön henkinen tuki vähentää tai estää myöhempiä psyykkisiä ongelmia ja stressireaktioita. Psyykkinen ensiapu kuuluu kenen tahansa onnettomuuspaikalla olevan tehtäviin. Apua voivat antaa kaikki ne, jotka ovat tekemisissä onnettomuudessa olevien kanssa. Kriisityön ammattihenkilön tulee kyetä antamaan kaikki uhrin tarvitsema tila onnettomuudessa olleelle. Auttaja ei reagoi omilla kokemuksillaan, ei pyri lohduttamaan eikä anna neuvoja niin, että se rajaisi reagointimahdollisuuksia.

Psyykkisen ensiavun menetelmä on välittömästi onnettomuuden jälkeen tapahtuva jälkipuinti. Se voidaan järjestää heti vaaratilanteen jälkeen 30 – 45 minuutin pituisena ryhmäkeskusteluna (defusing), tai 1 – 3 päivän kuluttua syvemmälle tunne-elämään menevänä istuntona (debriefing). Menetelmät on kehittänyt amerikkalainen psykologi Jeffrey T Mitchell ja menetelmien on huomattu auttavan kaikkia ihmisryhmiä, joita onnettomuus on koskettanut.
Alkuun

Defusing

Sokkivaiheen ryhmämuotoinen menetelmä on psykologinen purkukokous, defusing, jonka on kehittänyt amerikkalainen psykologi Jeffrey Mitchell 1980-luvun lopussa. Hän kehitti menetelmänsä sellaisten ammatti-ihmisten traumaattisten tapahtumien välittömään purkuun, joiden työ pitää sisällään runsaasti tällaisia tilanteita ja tapahtumia. Esimerkkinä ammattikunnista ovat pelastushenkilöstö ja sairaaloiden poliklinikkahenkilökunta.

Purkamiskokous eli defusing on tarkoitettu erityisesti katastrofi- ja suuronnettomuuksien pelastushenkilöstöä varten, ja ne ovat jälkipuintikokouksia lyhyempiä, enintään tunnin kestäviä. ”Jos defusing-istunto kestää kauemmin, Mitchell sanoo sen epäonnistuneen”. Purkamiskokous pidetään heti pelastustoimenpiteiden päättymisen tai keskeytymisen jälkeen. Defusingin tarkoituksena on auttajien mahdollisuus keskusteluun tapahtuneesta ja kokemuksistaan omassa ohjatussa työryhmässään ennen lepojaksonsa alkua. Purkamiskokouksia on järjestetty onnistuneesti suuronnettomuuksissa, joissa eloonjääneiden uhrien tai muiden tapahtumaan liittyvien henkilöiden kokoaminen debriefing -tilaisuuksiin on ollut käytännössä mahdotonta. Tästä esimerkkinä junaonnettomuuteen joutuneet, eri paikkakunnilta kotoisin olevat fyysisesti vahingoittumattomat ihmiset.

Defusing-istunto on ryhmässä tapahtuvaa jälkipuintia välittömästi tapahtuneen jälkeen. Istunnon vetävät koulutetut tukihenkilöt tai mielenterveysalan ammattilaiset. Läsnäolojoilla on vaitiolovelvollisuus istunnossa puhutuista asioista. Defusingin tarkoituksena on kokemusten normalisointi, mikä auttaa asianosaisia palaamaan arkielämään. Eristäytyminen vähenee, kun ihmiset huomaavat reaktioidensa ja kokemustensa samankaltaisuuden. Istunnossa arvioidaan, tarvitseeko ryhmä debriefingiä. Purkukokouksen tavoitteena on työkyvyn palauttaminen mahdollisimman pikaisesti.

Purkukokous etenee vaiheittain. Se alkaa johdantovaiheella, jossa kerrotaan, miksi kokous on järjestetty sekä mitä on tapahtunut. Ohjelman kulku kerrotaan myös osallistujille. Keskusteluvaiheessa käydään läpi itse traumaattinen tapahtuma. Tarkoituksena on purkaa mielestä päällimmäiset tunnot tapahtumasta. Informaatiovaiheessa kerrotaan, miten tilanne tai tapahtuma jatkui sekä miten uhrit voivat. Tässä vaiheessa voidaan antaa myös laajempaa taustaa tapahtuneelle.

Purkukokouksen perusteella tehdään päätelmät siitä, tarvitaanko psykologista jälkipuintia vai onko istunto riittävä takaamaan toipumisen. Jos tapahtuma on järkyttävä, sovitaan aika jälkipuinti-istunnon ajankohdasta. Jos taas jälkipuintia ei tarvita, sovitaan seurannasta. Seuranta tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että purkukokouksen vetäjät kyselevät seuraavina päivinä osanottajien vointia. He seuraavat myös osanottajien toipumista, ja tarvittaessa ohjaavat jatkohoitoon.

Purkukokouksen vetäjän tulee olla ulkopuolinen. Joskus vetäjinä toimivat kriisityöntekijät, mutta yleisenä käytäntönä on myös kouluttaa niin sanottuja kaverivetäjiä purkukokousten vetäjiksi. Jos kokouksen vetäjä tulee samasta organisaatiosta traumaattisessa tapahtumassa mukana olleiden työntekijöiden kanssa, hänen täytyy olla kuitenkin riittävän ulkopuolinen. Esimerkiksi esimies ei kelpaa purkukokouksen vetäjäksi.
Alkuun

Debriefing

Debriefing ja defusing eroavat toisistaan siten, että defusingissa tapahtunut käydään läpi lähinnä ajatusten tasolla, koska sokkivaiheessa tunteet pysyvät vielä poissa. Defusingin jälkeen tarvitaan usein debriefing, jonka aikana keskitytään enemmän tunteisiin.   

Järkyttävät tapahtumat kohtaavat usein monia ihmisiä yhtä aikaa ja voivat aiheuttaa traumaattisen kriisin kokonaiselle työ- tai asuinyhteisölle. Näihin äkillisten kriisien hoitamiseksi ja ennaltaehkäisemiseksi onkin kehitetty ryhmämuotoisia interventioita, joista tärkein on psykologinen jälkipuintitilaisuus debriefing. Sen tavoitteena on järjestää jäsentynyt, ammatillisesti ohjattu tilaisuus poikkeuksellisen tapahtuman läpikäyntiin. Tavoitteena on myös edistää normaalin surutyön käynnistymistä, tukea omien ja toisten reaktioiden ymmärtämistä ja vahvistaa ryhmän keskinäistä tukea. Psykologisella debriefingillä tarkoitetaan ryhmäkokoontumista, jossa käsitellään tarkasti traumaattisessa tilanteessa koettuja reaktioita ja elämyksiä. Ryhmätilanne on tarkoitettu pelastuneille, omaisille ja auttajille.

Kuten defusingin, myös tämän menetelmän on kehittänyt Jeffrey Mitchell. Aivan ensin menetelmää käytettiin riskialttiita ja vaarallisia työtehtäviä sisältävissä organisaatioissa. Myöhemmin debriefing-menetelmä on tullut Suomeen ja sen käyttöala on laajentunut.

Jälkipuinnin suositeltavin ajankohta on 1 - 3 vuorokauden kuluttua tapahtuneesta, ja ryhmän sopiva koko on noin 5 - 15 henkilöä. Ryhmän jäsenillä olisi hyvä olla tapahtuneeseen jokin yhteinen nimittäjä, kuten esimerkiksi sama työpaikka. Tilaisuus on pidettävä sille tarkoitetussa rauhallisessa paikassa ja se voi kestää 2 - 4 tuntia ilman taukoja. Ryhmällä tulee olla asianomaava vetäjä, mieluiten terveydenhuolto- tai mielenterveystyöhenkilöstöön kuuluva ammattihenkilö. Olisi myös hyvä, jos vetäjällä olisi 1 - 2 avustajaa tai varavetäjää.

1 – 3 vuorokautta tapahtuneesta on hyvä aika, koska silloin traumaattinen käsittelyprosessin mukaan sokkivaiheen jälkeen reaktiovaiheessa ihminen pystyy käsittelemään elämyksiä. Debriefing menetelmää käyttävät Suomessa vain alan ammattilaiset ja sen käyttöön vaaditaan ihmissuhdeammatin peruskoulutusta, koulutusta kriisi ja katastrofityöhön sekä debriefing -menetelmän käyttöön.

Debriefing soveltuu sellaisten tapahtumien käsittelyyn, joihin liittyvät äkillisyys ja ennustamattomuus, tapahtuman traumaattisuus ja järkyttävyys. Ennen kuin debriefingiä aloitetaan, täytyy traumaattisen tapahtuman olla päättynyt.

Kokous jaetaan yleensä liukuvin rajoin aloitusvaiheeksi, faktavaiheeksi, kognitiiviseksi vaiheeksi, tunnevaiheeksi, normalisointivaiheeksi ja päätösvaiheeksi. Aloitusvaihe sisältää tilaisuuden vetäjän esittäytymisen sekä tilaisuuden tarkoituksen ja menettelytavat. Osallistujille on tärkeää korostaa, että kyseessä ei ole tekninen arvostelu- eikä kuulustelukokous, vaan tilaisuudessa käydään yhdessä läpi ajatuksia ja kokemuksia. Kaikkien osallistujien näkemykset ovat yhtä arvokkaita ja osallistujia rohkaistaan esittämään omia kokemuksiaan. Kenenkään ei ole kuitenkaan pakko puhua, jos ei sitä tahdo.

Faktavaiheessa osallistujat esittelevät lyhyesti vuorollaan itsensä ja sen, missä suhteessa traumaattiseen tapahtumaan oli (missä oli, miten sai tiedon yms.). Kognitiivisessa vaiheessa osallistujat kuvailevat tapahtumaan liittyviä ajatuksia. Samalla tulevat esille mahdolliset väärät tai yksipuoliset käsitykset tapahtumien kulusta, kun tilanne hahmottuu useamman henkilön näkökulmasta. Vähitellen siirrytään tunnevaiheeseen, jossa osallistujat alkavat kertoa tilanteesta ja sen jälkeen heränneistä pelon, vihan, avuttomuuden, turhautumisen tai itsesyytöksen tunteistaan. Tunnereaktioiden läpikäynti seuraa yleensä tapahtuman aikataulua, esimerkiksi miltä tuntui ensin tapahtumapaikalla, välittömän tilanteen lauettua ja niin edelleen. Jos joku osallistujista lähtee paikalta kesken pois, hänen mukaansa lähtee varavetäjä.

Normalisointivaiheessa vetäjä kertaa rauhallisesti esiin tulleita tunteita ja mielikuvia, toteaa näiden normaalisuuden ja odotettavuuden. Sitten siirrytään käsittelemään käytännön arjen kohtaamista, esimerkiksi työhön palaamista, perheen ja muiden ihmisten kohtaamista. Päätösvaiheessa tehdään yhteenveto tilaisuudesta, on mahdollisuus vielä kysymyksille ja sovitaan pidetäänkö jatkotilaisuus. Jos tilaisuus on onnistunut, ei jatkotilaisuutta tarvita. Ennen kokouksen päättymistä on osallistujille annettava vetäjien yhteystiedot ja todettava, että yhteyttä kannattaa ottaa, jos haitalliset tunnereaktiot eivät tunnu lähiviikkojenkaan jälkeen laantuvan tai jos toimintakyky ei palaa.

Jälkipuinti eli debriefing on tarkoitettu siis tavanomaisten ja odotettavissa olevien, akuuttien kokemusten ja tunteiden läpikäymiseksi. Jälkipuinnin tehokkuus myöhempien traumaperäisten oireyhtymien ennaltaehkäisyssä on toistaiseksi kuitenkin epäselvä, mikä johtuu osittain siitä, että sen tehokkuudesta on vaikea tehdä kontrolloituja, vertailuryhmiä käyttäviä tutkimuksia.

On myös tilanteita, joissa debriefing ei ole riittävä apu ihmiselle. Esimerkkeinä ovat vaikeat, pitkäkestoiset tilanteet, kuten lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö. Lisäksi traumaattisen kokemuksen pitkittyminen, esimerkiksi fyysinen vammautuminen, jatkuva perheväkivalta tai aikaisemmat psyykkiset häiriöt, vaativat toisenlaista apua.

Nykyaikana on nostettu keskustelun kohteeksi psykologisen debriefingin vaikuttavuus. Huomiota on saanut Cochrane-katsaus, jonka mukaan ei ole näyttöä kertaistuntona toteutettavan ehkäisevän jälkipuinnin vaikuttavuudesta. On herätetty jopa epäilyjä toiminnan haitallisuudesta. Katsauksesta selviää, että ”kertaistuntona toteutettava jälkipuinti ei vähennä trauman jälkeistä oireilua eikä estä traumaperäisen stressireaktion syntyä”.  

Traumaterapiakeskuksen www- sivuilta löytyneestä artikkelista Onko psykologinen jälkipuinti tehokas menetelmä? kuvastaa puutteita olevan, mutta artikkelin johtopäätöksenä on, että tähänastisten tutkimusten laatu ei oikeuta hylkäämään menetelmän käyttöä. Puutteet kohdistuivat intervention tutkintaan, jota ei voi pitää psykologisena jälkipuintina. Ryhmien muodostamisessa oli käytetty itsevalintaa, intervention ajoitus oli ollut puutteellinen tai käytettyjen interventioiden kliininen arvo oli ollut kyseenalainen. Artikkelin kirjoittaja oli huolestunut tutkimuksista, koska useimmat niistä lukemistaan tutkimuksista koskivat lyhytkestoisen yksilöllisesti annetun intervention vaikutuksia, kun taas psykologinen jälkipuinti on kehitetty nimenomaan ryhmään osallistumista tapahtuman jälkeen.

On tutkittu, että ensimmäinen nykymuotoinen debriefing – istunto pidettiin vuonna 1982 lento-onnettomuuden jälkeen Amerikassa, Washingtonissa. Tällöin työntekijät eivät saaneet tukea välittömästi onnettomuuden jälkeen. Kolmen viikon kuluttua heillä alkoi ilmetä stressioireita. Työntekijöiden pyynnöstä järjestettiin debriefing –istunto, ja se koettiin helpottavana ja palaute oli positiivista. Seuraavan kerran menetelmää toteutettiin myös Australiassa.

Kriisityö juontaa juurensa kahteen suuntaan, Norjaan ja Yhdysvaltoihin. Öljynporauslautoilla sattuneet onnettomuudet, luonnonkatastrofit ja liikenneonnettomuudet vauhdittivat kriisivalmiuksien luomista.  Kriisi- ja katastrofityöhön sekä traumoihin liittyvää tutkimusta tehdään tällä hetkellä useissa Suomen yliopistoissa.

Kriisityö on yhdistänyt ammatti- ja vapaaehtoisauttajat sekä maallikot toisiinsa ja innostus auttamisesta on suuri. Mukana ovat terveydenhuollon ammattilaiset, järjestöt, poliisi, palo- ja pelastusmiehistö sekä kirkon edustajat. Kriisityön koulutuksissa syntyi auttajien välisiä verkostoja, jotka poikivat paikallisia ratkaisuja tarjota apua, muun muassa kriisiryhmiä.

Ensimmäinen kriisiryhmä asettui hälytysvalmiuteen 1.1.1990 Pietarsaaren terveyskeskuksessa. Nyttemmin kriisiryhmiä on jo toista sataa, ja Suomi on jo ohittanut edelläkävijänä kulkeneen Norjan valmiustason kriisitilanteiden jälkihoidossa ja on eurooppalaisittain tämän alan toteutuksessa kärkimaita.

Lähes kaikkiin terveyskeskuksiin ja useille työterveysasemille on nyttemmin perustettu kriisiryhmiä. Nämä ryhmät ovat erityisesti onnettomuustilanteiden tai muiden poikkeuksellisen järkyttävien tilanteiden akuuttia psykososiaalista hoitoa varten. Suuronnettomuuksissa on erityisen tärkeää myös Suomen Punaisen Ristin valtakunnallinen psykologinen valmiusryhmä, joka antaa asiantuntija-apua ja täydentää tarvittaessa paikallisten kriisiryhmien työtä. Myös seurakunnat ja vapaaehtoisjärjestöt tarjoavat kriisipalveluja. On todettu, että psykososiaalisten palvelujen järjestäminen tulisi olla yksi peruspalveluista, jota annetaan kriisien ja onnettomuuksien uhreille.

Autolautta Estonian uppoaminen sekä Sally Albatrossin karilleajo olivat ensimmäisiä suuronnettomuuksia, joissa suomalaiset henkisen tuen auttajat olivat todellisessa koetuksessa. Tärkeys psyykkisestä ensiavusta oli oivallettu, joten auttaminen käynnistyi välittömästi. Tiedotusvälineet toivat jälkipuinnin, debriefingin ja psyykkiset jälkireaktiot kaikkien tietoisuuteen.

Katastrofit ja onnettomuudet voivat kohdata ketä tahansa, käsitteenä katastrofi ja onnettomuus eivät eroa toisistaan selkeästi. Suuret onnettomuudet ja katastrofit ovat yleistyneet teknologisen kehityksen myötä ja onnettomuuksista on tullut osa arkeamme. Aineelliset vahingot sekä suuret inhimilliset kärsimykset ovat ominaisia katastrofeille. Ne uhkaavat identiteettiämme, olemassaoloamme ja turvallisuuttamme. Suuronnettomuuden vaikutukset tuntuvat pitkään itse tapahtuneen jälkeen. Onnettomuus on suuronnettomuus, jos loukkaantuneita tai kuolleita on 10 – 100, ja katastrofi, jos loukkaantuneita on yli 100.

Terveydenhuollon puolelta katastrofi määritellään tapahtumaksi, jossa tavallinen hoito- ja apuorganisaatio ei riitä. Tämä tarkoittaa sitä, että tapahtuma, joka pienellä paikkakunnalla luokitellaan katastrofiksi, ei ole sitä välttämättä isossa kaupungissa. Psykologisesti kuvatut tapahtumat puolestaan ovat aina katastrofeja perheille, jotka ovat niihin osallisina. Samalla täytyy muistaa, että perheisiin kohdistuvat traumaattiset tapahtumat voivat olla suuria henkilökohtaisia katastrofeja niille, joita ne koskettavat.

Katastrofipsykologiset työmuodot vaihtelevat tapahtuman luonteen ja osallisina olleiden ihmisten mukaan. Mitä enemmän osallisia on, sitä laajemmalle he ovat alueellisesti sijoittuneet ja sitä monipuolisempia työmuotoja tarvitaan. Kriisityötä toteuttavat yksittäiset kriisityöntekijät sekä eri kriisiryhmien jäsenet.

Kriisityöstä ja katastrofipsykologisesta työstä puhutaan usein yhdessä, mutta tavanomainen kriisityö ja katastrofipsykologinen työ eroavat toisistaan näennäisesti. Kriisityö lähtee usein asiakkaan aloitteesta, se on yksilöllistä ja asiakkaalle kerrotaan, että hän voi tulla aina tarvittaessa, jos hänelle tulee uusia oireita ja vaikeuksia. Katastrofipsykologinen työ on aktiivista, etsivää työtä. Lähtökohtana on kokemuksen käsittely ryhmässä. 

Kun tieto järkyttävästä tapahtumasta kohtaa kriisityöntekijän, kriisityöllä voi olla monia muotoja. Ensimmäiseksi on tärkeää kartoittaa tarkalleen ottaen tilanne tapahtuneesta ja sen mahdollisista uhreista. Tapahtuman kartoittaminen on pohjana arviolle siitä, mitä mahdollisesti ryhdytään tekemään ja missä järjestyksessä. Puhelinpalvelujen osuus kriisityössä on myös olennaisen tärkeää ja se on ensimmäinen tehtävä suuronnettomuuden jälkeen. Onnettomuuden tai traumaattisen tapahtuman sattuessa tiedon tarve on valtava koskettaessaan suurta joukkoa. Puhelinpalveluista ihmiset muun muassa saavat neuvoja erilaisissa kysymyksissään sekä saavat psyykkistä tukea. Koska kaikkia onnettomuuden uhreja ei tavoiteta, on tärkeää, että ihmiset saavat tukea onnettomuuden sattuessa ympärivuorokautisesti. Puhelin päivystää 24 tuntia vuorokaudessa. Kriisikeskuksilla on myös keskeinen osa suuronnettomuuksien yhteydessä. Työntekijöiksi tarvitaan sekä ammattiauttajia että vapaaehtoisia.

Kriisikeskuksista seuraava etappi voi olla ryhmäkokoontuminen. Tämä on tarpeellista silloin, kun onnettomuus tai traumaattinen kokemus kohdistuu suureen joukkoon. Ryhmäkokoontumisissa tiedotetaan tapahtumasta ja sen vaikutuksista ihmisiin. Joskus ryhmäkokoontumisia jatketaan psykologisella debriefingillä tai defusingilla, joita kutsutaan ammattimaiseksi kriisityöksi. On hyvä muistaa, että myös pelastushenkilöstö tarvitsee jälkipuintia tapahtumasta. Kirjallisen materiaalin jakaminen on myös yksi psykososiaalisen tuen muoto. Sen avulla voidaan tavoittaa suuri joukko ihmisiä tapahtuneen jälkeen.

Yhtä erityistä lakia ei ole säädetty kriisityön järjestämisestä, mutta sitä ohjeistetaan kriisityön järjestämistä ja sisältöä koskevien suositusten avulla. Sen voi ajatella kuuluvaksi mielenterveyslakiin, missä kuntia velvoitetaan huolehtimaan mielenterveyspalvelujen järjestämisestä.
Alkuun

LÄHTEET  

Achté, K., Alanen, Y. & Tienari, P. 1994. Psykiatria 2. Juva: WSOY:n graafiset laitokset.

Achté, K. & Kuoppasalmi, K. 1990. Moderni Psykosomatiikka. Juva: WSOY:n Graafiset laitokset.

Cullberg, J. 1991. Tasapainon järkkyessä. Suom. M. Rutanen. Keuruu: Otava.

Dyregrov, A. 1994. Katastrofipsykologian perusteet. Suom. T. Teva. Tampere: Tammer-Paino.

Heiskanen, T. toim.1995. Henkinen tuki ja onnettomuudet. Takaisin elämään. Mannerheimin lastensuojeluliitto, Suomen mielenterveysseura, Suomen punainen risti. Porvoo.

Laakso-Sundman, K. 2001. Läheltä piti tilanne. Perheterapia 4/2001. Kriisi numero. Suomen Mielenterveysseura ry, Psykoterapiataitojen instituutti. SMS –Tuotanto Oy.

Lönnqvist, J., Heikkinen, M., Henrikson, M., Marttunen, M. & Partonen, T. 1999. Psykiatria. Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino Oy.

Mannerheimin lastensuojeluliitto, Suomen mielenterveysseura, Suomen Punainen Risti 1995. Valmius puntarissa. Henkinen tuki kriisi- ja onnettomuustilanteissa -projektin loppuraportti. (Koonnut H Kokkonen). Helsinki: Mannerheimin lastensuojeluliitto, Suomen mielenterveysseura ja Suomen Punainen Risti.

Mielenterveyslaki 14.12.1990/1116. Saatavilla www –muodossa. http://www.psy.fi/mtlaki.htm. 26.4.2002.

Minkkinen, T. 1999. M/s Estonian haveri ja pelastustyö. Pelastustyöntekijöiden kokemukset ja psykologinen intervention merkitys. Akateeminen väitöskirja. Tampere: Tampereen yliopisto.

Munnukka - Dahlqvist, M. 1997. Selviytyminen traumaattisesta kriisistä. Kouluttaja - koulutus. Suomen Punainen Risti. Porvoo: Oy Kirjapaino t.t tryckeri Ab.

Murtomaa, M., Naurumo, R., Poijula, S., Ponteva, M., Rousu, S. & Saari, S. 1998. Traumaattisten tilanteiden psykososiaalinen tuki ja palvelut. Helsinki: Sosiaali – ja terveysministeriö.

Palosaari, E. 1999. Coping merikatastrofin yhteydessä suomalaisten laivatyöntekijöiden kertomana. Tampere: Tampereen yliopisto.

Räsänen, E., Moilanen, I., Tamminen, T. & Almqvist, F. 2000. Lasten- ja nuoriso psykiatria. Helsinki: Duodecim.
Saari, S. 2000. Kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kriisit ja niistä selviytyminen. Keuruu: Otava.

INTERNET LÄHDE
Http://www.traumaterapiakeskus.com/kaandyre.htm
 

SUOSITELTAVAA KIRJALLLISUUTTA

Cullberg, J. 1982. Psyykkinen trauma: Kriisiteoriasta ja kriisipsykoterapiasta. A – klinikkasäätiön julkaisu, no 5.

Heiskanen, T. 1996. Elämän palapeli, johtolankoja vaikeuksista selviytymiseen. Suomen Mielenterveysseura SMS –Tuotanto/SMS –Julkaisut. Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino Oy.

Koljonen, N. Selviytymisen aakkoset. Suomalainen selviytyjä –videosarja. Oy Edita Ab.

Murtomaa, M., Naurumo, R. 1992. Psykososiaalinen huolto kriisitilanteissa. STM:n Valmiusyksikkö.

Pyykkö, A. 1990. Kriisit kasvun lähteenä. Kirja kasvamisesta ja kasvattamisesta. Loimaan Kirjapaino Oy.

Salonen, K., Dundert, M-L. & Juntunen, K. 1999. Kriisi elämän mahdollisuutena. Raportti kriisikeskuksista. Suomen mielenterveysseura. SMS – Tuotanto / SMS – Julkaisut.

Sosiaali – ja terveysministeriö 1998. Traumaattisten tilanteiden psykososiaalinen tuki ja palvelut. Helsinki: Sosiaali – ja terveysministeriö.

Video: Kriisin jälkeen uusi arki. Sairastuneille, vammautuneille sekä heidän läheisilleen. 1997.

Video: Neljä tarinaa selviytymisestä.

Video: Selviytymisen aakkoset.

http://www.traumaterapiakeskus.com/trauma.htm#työ

http://www.poru.net

Alkuun

Julkaisupäivä 17.5.02